Tua Forsström
Suomentanut Jyrki Kiiskinen
Fiskars tammikuussa 2021: kalvas aurinko ja pandemia, kaukana
turistisesonki. Ajan kahdesti harhaan, istun ja ajattelen Katarina
Reuterin aiempia maalauksia, jotka olen nähnyt: maisemia, lintuja,
fossiileja, pieniä luurangon palasia, arktista, biologista, luontoa.
Hiukan kuin löytöretkeilijän dokumentaatiota ennen kameran keksimistä.
Katarina Reuter maalaa maisemia ja luontoa mielentiloina. "Ennen kameran
keksimistä"? Katarina Reuter kertoo itse asiassa usein valokuvaavansa ja
maalaavansa sitten valokuvien pohjalta. Miksi hän tekee niin? Hän
harppaa pois representaatiosta, minä ajattelen. Hän etäännyttää, niin
kuin väkevät aistimukset täytyy etäännyttää, jotta niitä voidaan
käsitellä taiteessa. Vaikka "etäännyttää" tuntuukin
yksinkertaistukselta. Valokuvaaminen on ehkä pikemminkin väylä
laajempaan uudelleenmuotoutumisen prosessiin, jossa on kyse kaikkein
vaativimmasta: sisäisen ja ulkoisen yhdistämisestä?
Suuressa valkoisessa navetassa on ateljee, jossa uudet maalaukset
roikkuvat, kaikki samalla seinällä. Ne ovat melko pienikokoisia, kukin
niistä on itsenäinen ja silti osa yhteistä sfääriä, ja Katarina Reuterin
taiteen kiistaton kyky puhutella iskee heti, kun harpon sisään. Huomaan,
että perspektiivin muutos on tapahtunut – maisema on siirtynyt uusissa
maalauksissa kauemmas, se on etäällä, sen voi erottaa kauhtuneen
pitsiverhon, harsokankaan, verkon, heijastavan ikkunalasin,
sudenkorennon siiven läpi. Olemme yleensä tottuneet kiinnittämään
katseen etualalle, ja siellä on muutamia kiviä kuin munia
ikkunalaudalla, sininen rastas, joka nukkuu. Hehkulamppu, joka heijastaa
maisemaa ulkona, ja samalla omaa peilikuvaansa. Mutta myös sivulle
vedettyjä verhoja, jotka synnyttävät illuusion näyttämöstä. Ja
eläimiähän siellä on: varislintuja, korentoja, yöperhosia, kaloja.
Joskus törmää runoihin, joissa on niin merkillistä itsestäänselvyyttä,
että tuntuu kuin ne olisivat olleet aina olemassa. Joku on ojentanut
kätensä ja vain vanginnut ne ja kirjoittanut ne ylös, ja sitä toivoo
kateellisena, että olisi itse tehnyt sen. Katarina Reuterin kuvat ovat
arvoituksellisia ja täysin ennalta arvaamattomia, mutta ne voivat
herättää saman syvän tunnistamisen ja itsestäänselvyyden tunteen – kuin
ne olisivat koko ajan olleet olemassa, siihen saakka kun hän on tuonut
ne päivänvaloon ja tehnyt niistä näkyviä. Se kokemus kuulostaa ehkä myös
huvittavalta, kun ajattelee kaikkea kertynyttä käsityötaitoa ja hidasta
vaivannäköä, joka maalauksiin on säilötty ja joka näkyy kaikkein
pienimmissäkin yksityiskohdissa. Menen niin lähelle, että seison nenä
aivan kiinni teoksessa "Kuiskaaja" ja katson metsää, joka piirtyy esiin
kaikista kauimpana – yksittäisiä puita ja oksia, satoja ohuita viivoja.
Käännyn ympäri: Nämä sinun on kai täytynyt tehdä jonkinlaisella kynällä?
Ei, vaan siveltimellä, Katarina sanoo. Mutta onko näin ohuita
siveltimiä? Kyllä, niin ohuita siveltimiä on.
"Talvi ei muista nimeäsi", on nimeltään teos vuodelta 2014. Olin nähnyt
siitä kuvan: maisema lumipyryn tai suodattimen läpi kalvaana ja
häilyvänä, sitä ei oikein erota. Kysyn, saattoiko se olla lähtökohtana
uusille maalauksille. "Se on mahdollista", Katarina vastaa hiukan
epäröiden ja sanoo että näkee taiteellisen työnsä jatkumona, jossa
kaikki liittyy kaikkeen. Kierrätystä tulee paljon, kerros kerrokselta,
ja toisinaan voi aavistaa alla piilevän kerrostuman, siellä on aihion
osia, jotka ovat saaneet jäädä – tai ehkä niitä ei aavista. Ne ovat
jäljellä, koska niiden pitää olla jäljellä.
Aurinko laskee, kun ajan kotiin. Joku kysyi Tomas Tranströmeriltä yhtenä
viimeisistä päivistä, jolloin hän vielä kykeni puhumaan, miten tämä
kuvaisi inspiraatiota tilana. Tranströmer pohti hetken ja sanoi sitten:
"Se on rauhallista kiihtymystä, ehkä." Ajattelen etten ole aiemmin
ymmärtänyt niin täsmällisesti kuin nyt, mitä hän tarkoitti. Ajattelen
Katarina Reuterin maalauksia valkoisessa navetassa ja avaraa valoisaa
maisemaa vastapäisellä seinällä ikkunoiden takana. Ajattelen kotiani.
Monien vuosien ajan olin kokenut "inspiraation" hankalaksi sanaksi
käyttää. Nyt oivallan, että se mitä nimitämme inspiraatioksi, voi tehdä
myös katsojan osalliseksi ja vaikuttaa häneen lähes huomaamatta, seurata
mukana. Nämä kuvathan kulkevat mukana. Ajaa hiljaa jäisellä tiellä
häikäisevää aurinkoa kohti, ja minä mietin, muistinko juoda kahvini ja
kiittää.
Hanna Johansson
Näyttelyteksti Galleria Sculptor 1.3.-19.9.2017
Suomalaisessa nykymaisemassa kulkiessa, katse kiinnittyy usein pellon ja metsän rajalle asetettuihin puisiin tornirakennelmiin. Niitä voi luulla panoptikon-vankiloiden epäonnistuneiksi pienoismalleiksi.
Tosiasiassa niissä tarkkaillaan ja niistä ammutaan maisemaan ilmestyviä eläimiä; peuroja, hirviä ja jäniksiä. Ehkä joskus myös lintuja.
Suuren osan vuotta nämä puiset rakennukset ovat joutilaina. Katarina Reuter on oivaltanut niiden olevan silloin myös erinomaisia maalauspaikkoja.
Teoksissaan Katarina Reuter on ottanut mittaa näistä torneista kahdella tavalla. Hän on viettänyt niissä aikaa, katsellut, maalannut ja piirtänyt niistä näkyvää maisemaa. Toisaalta hän on katsonut ja maalannut näitä torneja ja niiden ympäristöä.
Reuterin maalaukset ovat jo pitkään perustuneet havaittuun ja koettuun maisemaan. Näin on tälläkin kertaa. Taiteilijan havainto on kuitenkin altis kuvittelulle ja maalarin työ jatkuu pitkään maisemasta poistumisen jälkeenkin. Reuter on työstänyt maalauksiaan työhuoneellaan ja maalaustapahtuman kesto on kirjautunut teoksiin muun muassa juuri todellisen maiseman vähentymisenä. Todellisuuden on alkanut korvata kuviteltu, kuvan pinta ja materiaalisuus, sekä yritykset tuhota maisema kuvasta.
Ja sitten on tämä suurikokoinen maalaus maisemasta, pellosta, metsästä ja tuollaisesta puisesta tornista. Puissa on mustia lintuja. On tähtikirkas syys yö. Silmä pysähtyy maalauksen etualaan. Se on täynnä maiseman vuodenaikaan kuulumattomia värikkäitä muuttolintuja. Nuo linnut eivät asetu myöskään maalaukseen vaan istuvat maalauksen pinnalle kiristetyllä verkolla. Tuo punaisena näkyvä ruudukko toimii, kuten abstraktin taiteen ruudukko: merkkinä joka litistää, geometrisoi ja järjestää, ja joka kertoo, että maalaus ei ole mimeettinen eikä todellinen, kuten Rosalind Krauss ruudukkoa koskevassa tekstissään julistaa. Mutta tässä ruudukko toimii myös kuten ikkuna symbolisteille: se päästää läpi mutta heijastaa myös takaisin.
Vaikuttaisi siis siltä, että Reuterin teokset tutkivat katseen infrastruktuurin ja kuvallisen esittämisen välistä suhdetta. Tähän liittoon on piiloutunut väkivallan mahdollisuus.
Altti Kuusamo
Katarina Reuterin monet pienmaailmat
Muuntuakseen kuvataide tarvitsee aika ajoin ravintoa kuvataiteen ulkopuolelta. Hieman samalla tavalla kuin Friedrich Nietzsche totesi filosofiasta: se ”kehittyy” vain filosofian ulkopuolelta käsin. Kuvataide tarvitsee myös ajoittaista paluuta eksaktiuteen, kuitenkin eri teitä kuin aiemmin. Juuri tämä paluu tarkkuuteen on alue, jossa Katarina Reuter on väläyttänyt katsojille uusia kokemisen alueita Norjan vuoristokuvista ja sään ilmiöistä pieneliöiden maailmaan ja lähiympäristön fantasiallisiin yksityiskohtiin.
Katarina Reuter (syntynyt 1964) on saanut koulutuksensa Turun piirustuskoulussa (1983–1984) ja Kuvataideakatemiassa (1984–1988). Reuterin valmistumisvuonna 1988 Kuvataideakatemian opiskelijat tekivät opettajansa Lauri Anttilan johdolla matkan Pohjois-Norjaan, Ruijan alueelle. Reuterin kuvauskohde määrittyi 1990-luvun alussa tämän karun ja vaativan pohjoisen maiseman mukaan. Myöhemmin syntyi poikkeuksellisen suurikokoinen Heileberget 20.10.2002–18.5.2004 -maalaus (1999), jossa erään etelänorjalaisen vuoren kuvaus osittuu kymmeniin pehmeästi kumpuileviin maalauspalasiin eri valaistuksessa eri ajankohtina.
1990-luvulta lähtien Reuteria on kiehtonut biologi Ernst Haeckelin säihkyvän monivärisesti kuvattu Kunstformen der Natur -teos (1904), joka on täynnä kuvauksia elämän fantasiallisista pienmuodoista. Vierailuaika vuodelta 2006 näyttää eksaktin outojen yksisoluisten eliöiden ja fossiilien matriisin, jossa pintavaikutelma ja pienten luuhirviöiden mikroskooppinen mimesis kohtaavat. Sama pätee raikkaan kollaasimuotoiseen maalaukseen Jäljittäjä (2008), jossa kuulakärkikynän tarkka jälki tahdistaa öljyvärin erilaisia sinisävyjä. Reuterin kantavana teemana on jo pitkään ollut havainnon perusteella konstruoitu luonto ja maisema. Vaikka luonto on Reuterille jatkuva haaste, siihen kohdistuva mimesis valloittaa todellisuutta aina uusin mimesiksestä vieroittavin menetelmin. Luonto muuttuu kulttuuriksi jo sitä tarkastelevan katseen voimasta. Muita vaihtoehtoa ei ole, emme saa mimesistä puhtaana käteen. Ehkä juuri siksi Reuter on todennut: ”luonto on minulle myös struktuuria, väriä ja malleja”. Vaikka havaittu maisema on selkeä lähtökohta, se aina hahmottuu maalauksen maisemaksi. Laajin Reuterin siihenastista tuotantoa valaiseva näyttely nähtiin Amos Anderssonin taidemuseossa 2008–2009. Näyttely oli subliimin pohjoisen maisemaseinän jylhää ja kumpuilevaa juhlaa.
Aikaproblematiikka on monin tavoin kaivertunut Reuterin maalauksiin, joko tapahtumaketjujen tai eliöiden varhaishistorian kuvauksina. Maalauksissa on ajallisia kerroksia, jotka myös resonoivat maalauksen tekoon mennyttä ajallista prosessia. Niinpä Ajanrakentajat (2011, öljy ja tempera kankaalle) kuvaa pimeän syvämeren hidastetusti välkkyvää eliömaailmaa. Syvyydestä hohtaa jotakin säihkyvää näkyviin kadotakseen taas; planktonia, fossiileja.
Ihmishahmon osien kuvaus näyttäytyy 1990-luvun puolivälin teoksissa, mutta vain hetken. Muuten ihminen puuttuu Katarina Reuterin 1990-lopun romanttisiksi sanotuista maisemista – ja siinä ne poikkeavat 1800-luvun romantiikasta: subliimi kohdataan ilman ihmisen vaikutusta. Ihminen katoaa holoseeniin. Luonnon tarkasti, terävällä siveltimellä ja jopa kuulakärkikynällä hahmotetut kohteet vuorista pieneliöihin antavat kuvaa naturasta fantasian mahdollisuutena ajan hitauden puristavassa paineessa. Mikro- ja makrotasot kohtaavat. Reuter kuvaa eliöiden sisäisen elämän ulkopintaa: maalauksessa Sydäntalvi (2011) kristallisesti välkehtivän maalauspinnan keskellä on hauraan punainen, mutta kova, itseensä kiertynyt fossiili. Reuterin ilmaisukeinot etsivät paralleeleja merkitystasoja biologisille ilmiöille, mutta vain tiettyyn rajaan. Lauri Anttila on kommentoinut Reuterin monikuteisia luonto- ja luukuvia (2009) seuraavasti: ”Kokonaisuus on miltei abstrakti, mutta yksityiskodat pursuavat katsottavaa samalla uteliaisuutta herättävällä tavalla kuin esimerkiksi monet klassisen taiteen vuosisatojen takaiset laatukuvat, alttarimaalaukset ja asetelmat. Niissä pääjuonen lisäksi voi olla monta pientä sivujuonta, jotka sisältävät oman pienen kertomuksensa.”
Sama rakenneperiaate pätee viimeaikaisiin maisemamaalauksiin. Voidaankin puhua kulttuurin salakavalista vaikutuksista pihapiirin vaihtuviin maisemanäkymiin. Viime vuosina Reuter on keskittynyt maalaamaan hänelle tärkeällä tarkalla otteella lähiympäristön marginaalisen elämän mahdollisuuksia.
Juuri nämä yllättävät sivujuonet ovat muuttaneet muotoaan viimeaikaisissa maalauksissa: saman perspektiivisen maisemanäkymän sisällä ilmiöiden laatu- ja kokoluokan vaihtelut ovat asettuneet näennäisen rauhallisesti samaan kuvaan. Kuitenkin, kun katsoo tarkemmin, huomaa fantasian ilkikurisen läsnäolon, joka nostaakin näkymän realiteettitason – filigraanisten ilmiöiden säestyksellä – aivan uuteen ymmärrettävyyteen: kodikkaasta nousee esiin pieniä epämukavuusalueita ja tasapainottomia yksityiskohtia. Viimeaikaisten maalausten kiinnostavin anti piilee ”niin tavallisissa” ikkunanäkymissä.
Lähellä, mutta välitilassa
Maalauksia huoneesta nro. 1 vuodelta 2020 raottaa ikkunasta avautuvaa näkymää yllättävin keinoin. Ikkunan peittää hatara ja repeilevä verho, jota kaukaa voisi luulla maalauksen pelkäksi väripinnaksi mailleen menevään modernistiseen pintatyyliin. Kuitenkin illusoriset syvyysvihjeet puuttuvat peliin: verhoharson päällä voi erottaa erilajisia yöperhosia ja lopulta verhon repeytyneistä aukoista voi havaita pilkistyksen Reuterille niin tyypillistä, äärimmäisen tiheän tumman metsän kudosta: näemme maiseman verhoista huolimatta ja verhon perhosista huolimatta. Nämä kolme kerrosta avautuvat maalausta lähemmin tarkasteltaessa. Kun katsoo lähelle, näkee kauas. Tällainen monikerroksellinen ja huokoinen kuvaustapa on Reuterin ehdoton anti nykymaalaustaiteelle. Verho kätkee ja avaa näkymiä, ja verhon voi nähdä myös maalauspintana.
Maalauksia huoneesta -sarja avaa joukon pihapiirimaisemia, pienin dadaistisin reunaehdoin. Välittävänä tekijänä useassa maalauksessa on eri tavoin kuvattu verhon pinta, ikään kuin ensimmäisenä todellisuustasona. Maalauksia huoneesta nro 3 (2020) osittaa illusorisen näkymän ehdot: ikkunanäkymän alaosaan on kuvattu kehystävä ikkunalauta, joka on samalla maalauksen illusorinen alareuna. Se luo ensimmäisen astinlaudan näkymään; on kuin katselisimme maisemaa ikkunan kynnykseltä. Kysymyksessä on ns. Mantegna-efekti: maalaus on ikkuna. Ikkunalaudalle kuvattujen kivien jono saa varjoisan vastineensa pihalle kuvatusta harmaasta kiviröykkiöstä. Siten kivet esiintyvät kahdella todellisuustasolla. Lopulta katse tavoittaa vanhoilla puhelinlangoilla olevan variksen ja taustalla hämärtyvän tiheäoksaisen metsänreunan. Kohtaamme arkipäivän pieniä epätodellisuuksia. Hämärtyvää Magrittea. Teoksen sisäinen kehys on tosiaan astinlauta maalaukseen, joka tuo mieleen myytin Wu Tao Zusta: hän pamautti kädet yhteen ja astui maalaukseen.
Reuterin ilmaisu on tarkkaa, mutta samaan aikaa monitasoista ja lopullisen merkityksen kannalta määrittelemätöntä! Tähän hän on pyrkinyt tietoisesti: merkitysviitteitä pidetään auki moneen suuntaan. Myös Toisessa elämässä (2021) maalauksen sisäisillä laidoilla on elämää: suoraan katsojaa tuijottava lumikko ja valtava heinäsirkka, jotka ovat ”väärällä puolella”, ikkunaa peittävän verhon edessä.
Kuiskaajassa (2020) verhojen harsot, tiheän ja tumman metsän terävä seitti ja sen järvessä resonoiva heijastuspinta sekä kohti katsojan tilaan leviävät sameat rihmastot antavat koko maalaukselle unenomaisen, säikeisen ja määrittelemättömän virityksen. Filigraanisen tarkka kuvaus johtaakin tietoisesti haettuun sameuden vaikutelmaan. Reuter luo uuden, harsoisuuden moduksen, jossa detaljin mahdollinen ylösnousemus kuitenkin saatetaan sammuttaa.
Maalauksia huoneesta -sarja on monella tavalla kiehtova: kodikkaat näkymät lonksuvat yllättävien yksityiskohtien saattamana: kaikki tuntuu olevan näkymässä ”kunnossa”, kunnes pieni unheimlich-epätodentuntu tavoittaa katsojan: kodikas, mutta pehmeästi epämukava. Ei ole pahitteeksi, jos ”kauniissa” on pieni unheimlich-lisäarvo. Kutkuttavat objektit luovat epäjatkuvan, jopa humoristisen atmosfäärin. Epämukavuutta herättävä detalji on istutettu keskelle tavanomaista, epätodellinen suhteutetaan todelliseen. Todellisuus näyttäytyy pakona todellisuuteen, ei toiseen vaan siihen samaan. Reuter pyytää katsojaa mukaansa pienten huomioiden maailmaan. Tumman pihapiirin elämä paljastuukin oikuttelevan välitilan maailmaksi.
Reuterin maalausten mimesis, tarkka imitaatio, ei ole millään lailla yksioikoisen yksiymmärteistä, vaikka usein yllättää tarkkuudellaan katsojan. Mikä tärkeintä: kohtaamme rikkaan ja syvän värimaailman. Reuter on mitä suuremmassa määrin näkökulmamaalari. Juuri pinnan hienovireinen käsittely luo maalauksiin moniulotteisen psyykkisen syvyyden. Tätä vihjeistöä katsojaa pyydetään tarkastelemaan. Reuterin maalaukset avaavat näyttämön, jonka assosiatiiviset vaikutukset kestävät katsojan mielikuvien verkostossa kauan.